Huipulla Perjantaina 13.05.2011 klo 04.18

Jan Sinivaara, Everest expeditions
SUMMIT 13.05.2011 05.30

 

Saavutin Mt Everestin huipun juuri alle 8 tunnin kiipeämisellä Camp 4:stä  tuulisissä ja jäätävissä olosuhteissa kuten odottaa saattoikin tänä ennätyksellisen kylmänä kiipeilykeväänä. Kevät on ollut kylmin yli kahteenkymmeneen vuoteen Everestillä.

Myrsky riepotteli sekä kakkos- että nelosleirimme vuoron perään pitkin Himalajaa.

13 kiipeilijän ryhmästämme lisäkseni vain 2 saavutti huipun.

Nousuikkuna avautui yllättäen, olin itse juuri laskeutunut Namtcheen tarkoituksena nauttia puuston tuottamasta hapekkaasta ilmasta muutama vapaapäivä - tuohon mennessä olin akklimatisoinut itsenäni jo Kala Pattarilla, Island peakilla ja Lhotsella. Käsky takasisin tuli tunti saapumisen jälkeen, joten eikun ylös takas.

Nousin suoraan Namtsesta Camp 2:seen, koska muu ryhmä oli jo matkalla.

Sain kärjen kiinni Lhotsefacella ja lopun matkaa kiipesimme Kevinin kanssa rinnan.

Tiettävästi kukaan ei ole aikaisemmin noussut suoraan Namtche Bazarista huipulle yhtäjaksoisesti.

- kaikkea sitä kiireessä tulee tehneeksi...!

Itse Summit push oli minulle helppo Camp 4:sta, ilmeisesti trekkaus Namtscheen auttoi myös, tosin harjoittelu oli varmasti kohdallaan, vaikeuksia ei ollut millään etapilla tai osa-alueella.

En erityisemmin pidä trekkauksesta mutta siedän sen lähestymismarssina, olen parhaimmillani - ja nopein - teknisillä pystysuorilla seinillä. No Vertical limits.

Lisähappea käytin minimaalisesti asetuksella 1.0 - 0.5 litraa ja maskin alareuna leuan päällä, normaalin nousun vaatiessa yleensä 2.5 - kokonaan ilman tulin hyvin toimeen South Summitin yli. Lähinnä tarkoitukseni oli testata varpaiden ja sormien kylmettymistä kun happea ei ole. Nyt tiedän etten tarvitse pullotettua happea seuraavalle nousulle yli kahdeksaan tuhanteen, ellei ilma ole huomattavasti kylmempi. Näissä olosuhteissa en tarvinnut edes kytkeä jalkojen lämmittimiä päälle. Huolellinen linerhansikkaiden pito kinttaiden alla koko ajan, esti tehokkaasti kaikki sormiongelmat,  tosin olin aktivoinut varalle kaksi settiä kemiallisia lämmittimiä ja joka kerta kun irrotin kinttaan, pujautin yhden sisään pitämään yllä lämpöä. Kiivetessä ei kinttaiden sisällä ole syytä olla mitään, ne ovat jo muutenkin tarpeeksi kömpelöt. Homma toimi Hottronicsin pussukoilla loistavasti. Pariin otteeseen otimme Sonamin kanssa ns. nyrkkeilyottelun Hillary Stepillä, jotta adrenaliini piti kokonaislämmön kurissa, meidän oma varsin agressiivinen ja alkukantainen rituaalimme.

Odotin huipulla auringon nousun, joka on jokaisen kiipeilijän unelma. Ja sellainen siitä todella tuli myös minulle ja Sonamille. Tunnelmaa on vaikea kuvata sanoin. Todellinen valaistuminen, Revelation! Jotakin mitä ei koskaan voi unohtaa ja johon on palattava muistoissa elämän loppuun saakka.

Huipulta näkee kuinka maanpiiri kaareutuu, aurinko tuo uuden päivän ja elämän meille kaikille.

Kiina näyttäytyy valtavana vihreänä itään tasoittuvana laaksona. Tänä aamuna Etelä-Intiaa ruoskivat salamat ja Eurooppa selkäni takana nukkui Everestin ja minun varjossani vielä hetken.

Tuulet pysähtyivät ja antoivat auringon lämmittää meitä ensisäteillään, hyväily joka ei unohdu.

Teimme rituaalimme suunnitelmiemme mukaan, nöyränä ja puhtain sydämin, kuten Sonam totesi. Aamumme oli täydellinen.

Eikä ihminen maan päällä voisi olla askeltakaan lähempänä luojaansa.

Mitä muuta voin tai tarvitsee sanoa.

-

George Mallory, olen pitänyt sen minkä lupasinkin!

Jan

Usein kysyttyä: Suurimmat saavutukset

 

Tähänastisista suurin saavutukseni on isänä oleminen viidelle lapselleni, eivät edes nämä yli kasitonniset vedä sille vertoja! Toiseksi suurin saavutus, jaa-a se onkin jo vaikeampaa..!

Vaikeinta

 

Valmistautumisessa on vaikeinta oppia kuuntelemaan vaimon katsetta viimeisinä viikkoina ennen lähtöä!

-

Jälkeenpäin paluu arkeen ottaa aikansa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Kroppa huutaa energiaa menetetyn painon korvaamiseksi ja kostea ilma väsyttää alituiseen ensimmäiset viikot.

Jo perusleirissä ilma on niin kuivaa, ettei edes lumella saa ohuitakaan kangashanskoja kasteltua!

Kuoleman kohtaaminen ja hyväksyminen vuorella kuten nyt on suuri koettelemus henkisesti, kun se on juuri kohdannut toisen kiipeilijän, joka oli toteuttamassa sitä samaa unelmaa kuin itsekin. Kaakkoisharjanteen onnettomuuspaikan ylittäminen pimeässä ja ilman köyttä vaativat lujan tietoisen päätöksen siitä, ettei sitä viimeiseksi jäävää virhettä askelissa nyt tehdä. Jälkeenpäin, kun sain tietää menehtyneen olleen Takashi Ozaki, jonka olin tavannut ja oppinut tuntemaan, en ole pystynyt käsittämään kuinka on mahdollista, etten tuntenut häntä harjanteella, vaikka etäisyys oli vain muutama metri.  Ehkä niin oli tarkoitettu.

Asia on vaikea ja vaatii aikaa. Muistosanat olen välittänyt hänen perheelleen.

Lepää rauhassa Takashi.

Onnettomuuspaikan dokumentoinnin kuvineen jätin ministeriöön viedessäni sertifikaatti hakemukseni

 

 

Kiitos

 

Kaikille suuri kiitos kannustuksesta ja mukana olosta, lukuisista viesteistä!

Kiitos ja terveiset myös Samuli Mansikan trekking ryhmälle, joka vieraili luonamme BC:ssä sekä Mandalan Kalle Viiran Trekking ryhmälle, jonka tapasin pariinkin otteeseen.

Oli mukavaa vaihtelua päästä juttelemaan suomeksi!

Hyvää jatkoa kaikille.

 

Entä sitten

 

Minulla on nyt vielä muutama mielenkiintoinen vuori jäljellä tuollakin maailman kolkalla. Ensin palaudun, sitten puuhataan uutta.

Huipulle onnistuminen on bonus, tärkeämpää kuin huipuille pääsy on juuri sen seuraavan osuuden kiipeäminen, päästä näkemään mitä tuon harjanteen takana avautuu ja sitten sitä seuraavan.

Etsiä ja kokea on tärkeämpää kuin löytää perille.

Äärimmäisissä olosuhteissa kiipeäminen on etuoikeutettu matka inhimillisen sietokyvyn rajoille, totaalinen uupumus on upea tunne, etenkin kun pää on tyhjä kaikesta arkipäivän turhasta.

Ja tämän kaiken tarkoituskin tuli tähän kirjoitettua, tosin vain harvenevien rivien väliin.

Tiedän että useimmat teistä sen kuitenkin löytävät.