Kolmas nousu Everestille 2013

 

1.8.2013 Mijas 

 

Kesä on mennyt upeasti ja kuumuuteen alkaa tottua hiljalleen. Toivon että tätä riittää pitkään ja kaikille tasapuolisesti.

 

Jan Sinivaara, Everest expeditions

En ole kommentoinut kevään kiipeilyä tarkoituksellisesti ja se on saanut aikaan aika ajoin kohtuuttomiakin spekulaatioita siitä mitä Lhotsen seinällä tapahtui.

Menetin retkikunnastani kaksi jäsentä ja olen kunnioittanut heitä omalla tavallani, hiljaa omaa nuppiani korjaillen.

Elämä ei ole Renny Harlinin elokuvaa kuten joistakin nettikirjoittelijoista  saattaa vaikuttaa. Hohdokas seikkailu on saakelin kaukana jääkylmästä pelastusoperaatiosta pimeässä järjettömän korkealla kun kaikkien voimat loppuvat, vuoristotaudinoireet alkaa ja on käytettävä se vihonviimeinenkin järjen ripe oikean päätöksen löytämiseksi. 

 

On väitetty että olisin joutunut pudottamaan Lakpan koska hauikseni repesi irti.

On totta että jouduin köysijarruun oikean käteni ympäri, Lakpan menettäessä tajuntansa,

mutta hän ei koskaan pudonnut metriäkään.

Toimme hänen alas ja aina Kathmanduun saakka sairaalahoitoon, jossa hän menehtyi vuoristotaudin aiheuttamaan aivojen turpoamiseen, koska vauriot olivat olleet liian massiivisia ensiavusta huolimatta. Akuutti vaihe iski hankalassa paikalla ja myöhään illalla, laskeutuminen yöllä oli hidasta.

Käteni vammautui oltuaan pitkään köyden jatkona, mutta lihakset tai paremminkin jänteet katkesivat vasta salilla Fuengirolassa. Adrenaliini estää tehokkaasti huomaamasta

isojakaan vammoja kiivetessä.

 

Monet ovat seikoittaneet Lakpan sairastumisen Migman putoamiseen. Migma putosi laskeutuessamme köysistön rakentamiseen käytetyn päivän päätteeksi, eli olimme rakentaneet köysistön hankalimpiin paikkoihin ja palaamassa kakkoseen.

Tavan mukaan hän oli nelihenkisen ryhmämme viimeinen laskeutuja. Hän ei koskaan saapunut leiriin ja aloitimme etsinnät jotka kestivät läpi yön ja aamulla löysimme hänet crevasseen johtaneiden jälkien perusteella. Hän oli menehtynyt heti pudottuaan n. 30 metriä.

Crevassen näkyvä halkeama oli paikalla vain n. 40 senttiä leveä koska lumi oli nietostunut sen varsinaisten reunojen yli salakavalasti, kuten aina. Olimme rakentaneet ylityksen, mutta Migma ei palatessaan ollut käyttänyt juuri rakentamaamme köyttä eli safety ei ollut kiinni. Oikaiseminen hyppäämällä railon yli koitui hänen kohtalokseen, lumi petti ponnistavan jalan alta.

Me toimme myös Migman alas ykkösen ja kakkosen väliin jostä hänet lennätettiin helikopterilla alas. Lakpa sairastui 4 päivää myöhemmin palattuamme yläleiriin.

Vuorella mikään ei ole itsestään selvää tai tehtävissä kuten merenpinnan tasolla, pelastusoperaatiot verottavat kaiken. Me teimme kaiken mitä pystyimme tuodaksemme Lakpan alas, emme halunneet toista menetystä.

Minulle se oli selviö ensi hetkestä alkaen ja kun lopulta emme siinä onnistuneet Lakpan menehdyttyä, ei ollut mieltä palata vuorelle enää.

Sain viimeisenä yönä niin rajuja vuoristotaudin oireita etten olisi kestänyt kolmatta nousua, se on fakta joka oli hyväksyttävä.

 

Everest vaatii aika ajoin uhrinsa, 8848 m korkeus ei ole läpihuutojuttu kennellekään kuten nytkin nähtiin kun kaksi monikertaista huipullenousua omaavaa ammattilaista menehtyi.

Paitsi että olen haudannut kaksi ystävääni, olen joutunut hautaamaan unelmani kaksoisnoususta, en usko että saan fysiikkaani enää koskaan siihen kuntoon, että se olisi edes teoreettisesti mahdollista ainakaan samaan tahtiin kuin 2011 ja 2012, ikä tulee vastaan.

 

Sulattelen paleltuneita isovarpaitani hiljakseen vaeltelemalla Mijaksen vuorilla,katsotaan sitten mihin mennään jatkossa. Varmaa on että opetan Almoradun nuoria perustekniikkaan Sierra Nevadassa syksyllä ja kerään avustuksia tyttökoulullemme Nepaliin. Ensi kevät saattaa hyvinkin olla ensimmäinen trekkauskevääni Nepalissa, vain turistina.

 

Sitä odotellessa on leikkautettava molempien polvien repeytyneet polvikierukat ja ommeltava hauiksen päät ja treenattava takaisin peruskunto.

 

PS. Kuva Nuptselta Everestin jäätikön edestä.

 

 

 

3.10.2013

 

Tänään on ensimmäinen päivä kauden jälkeen, että olen pystynyt konkreettisesti edes ajattelemaan 8000:iin palaamisen mahdollisuutta. Tuo huume on todella vahva ja sen

vieroitusoireet alkavat nyt taas tuntua, vaikka keväällä kotiin palasi henkihieveriin pieksetty rampa.

 

Asia on mahdoton sellaisen ymmärtää, joka ei ole seissyt yhdenkään kasitonnisen hui-

pulla, luojansa kämmenellä.

2013 mahtui niin suurin kunnia puhua RGS :n salissa retkikunnan johtajana kuin katkerin takaiskukin itse vuorella. Tuntuu kuin asiat olisivat jääneet kesken ja tehtävä hoitamatta.

 

Mietin usein kaiken tarkoitusta ja kuinka kaikki on muuttannut minua ihmisenä. Miksi on

pitänyt palata ja maksaa tämä hinta. Jostakin käsittämättömästä syystä juuri sen korkeimman kasitonnisen täytyy aina palata vainoamaan minua, yhä uudestaan, olipa

hinta ollut mikä tahansa. Vain aniharva Everestin huipulle kiivennyt on koskaan halunnut edes yrittää paluuta, kaksoinoususta nyt puhumattakaan. Ja ne jotka eivät kyenneet ensimmäisellä kerralla huipulle saakka, eivät onnistu seuraavissakaan yrityksissä - se on tämän jäisen rouvan kirous.

Talvi tulee ja ajatukset palaavat ylös jäätiköille, ei sille voi mitään.

Minä vartuin lakeuksilla ja siellä oli suurin korkeusero muutama kymmenen metriä, mistä

ihmeestä nuo vuoristogeenit oikein perityivät. Siihenkin toivoisin löytäväni jonakin päivänä vastauksen.

Taitaa kuitenkin olla niin, että tuon vastauksen voi löytää vain sieltä ylhäältä, missä 

aniharva ihminen on koskaan käynyt. Kun 2011 toukokuussa laskeuduin Hillary Stepin kalliopuolen rinteen kautta huipulta, Sonamin mentyä köysistöä pitkin alas, istuskelin noin parikymmentä metriä seinäosuuden alapuolella vasemmalla köysistöstä alhaalta katsottuna ja ajattelin ettei yksikään ihminen ollut koskaan asettanut jalkaansa niiden lohkareiden väliin - kukaan ei ehkä koskaan ollut liikkunut niillä kivillä siitä saakka kun maailma luotiin ja se olis järisyttävä tunne. Katselin nousevaa aurinkoa ja alas South Summitille miettien kuinka etuoikeutettua on olla siinä korkeudessa sillä hetkellä ja täysin yksin, tietäen ettei kukaan astelisi minua vastaa länsiharjanteella, siinä se juttu kaiketi on,

etuoikeus. Ja jokainen vuori on tehnyt minusta paremman ihmisen.